Tietoa:

KOSTON ENKELI

Tätä kirjoittelee kaksi tyttöä Suomesta, joilla on unelma. Haluaisimme julkaista vielä joskus oman kirjan. Teimme blogin jonne postaamme luku kerrallaan koko kirjan. Kommentoikaa ja jakakaa, arvostaisimme sitä todella.

Nauttikaa!

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

#2

Ajoimme pitkin rantakatua kohti keskustaa. Liu´utin sormenpäitäni pitkin ikkunan alareunaa ja katselin ohi vieriviä maisemia. Uni palasi mieleeni. Silmiini alkoi piirtyä kuva pojasta. Pojasta jolla oli pikimustat silmät. Silmät hehkuivat uhkaa, mutta jokin niissä sai mieleni rauhoittumaan.
”No, mitä mietit?” – Jason kysyi.                                                                                                          
Hätkähdin hereille haaveistani.
”En mitään. Minne meidän piti mennä?” – Sopersin ja yritin vaihtaa puheenaihetta.
Jason vaihtoi vaihdetta ja suuntasi moottoritielle. Hän laski kätensä reidelleni ja katsahti minuun päin pikaisesti.
”Eikö rouva Stewart sanonut, että kaikkien piti tulla kymmeneksi tivolin eteen.” – Jason vastasi ja katsoi minua uudelleen hieman huolestuneen näköisesti, ”Onko kaikki varmasti hyvin?” hän lisäsi. Samalla hän vilkaisi kelloa joka kertoi meillä olevan vielä 10 minuuttia aikaa.
Käännyin katsomaan häntä ja nyökkäsin vastaukseksi. Yritin kurottaa laukkuani jalkatilasta jonne olin sen laskenut. Sormeni hapuilivat vain ilmaa.
”Jason! Laukkuni jäi! Meidän on pakko hakea se!” – huudahdin.
”Voi helvetti. Me myöhästytään! Stewart  tappaa meidät.” – Jason vastasi hieman hermostuneesti, mutta käänsi kuitenkin Bemarinsa seuraavasta rampista ylös.
Rouva Stewart vihasi minua muutenkin, joten yksi myöhästyminen ei minua enää haitannut. Stewart oli historian opettajani, eikä historia ollut mitään vahvinta osaamisaluettani. Olin reputtanut lähestulkoon kaikki historian tentit.
”Saanko soittaa puhelimellasi äidille? Hän voisi tuoda laukkuni ovelle. Emme ehkä myöhästyisi niin paljon.” – Kysyin ja katsoin varovasti Jasoniin.
Jason kaivoi kännykkänsä taskustaan ja laski sen käteeni. Avasin lukituksen ja huomasin uuden viestin tulleen. Viestin Juliettalta. Kuka Julietta oli? Uteliaisuuteni heräsi ja minun oli pakko katsoa viesti.
Asia hoidettu.
Asia hoidettu? Mitä se muka tarkoitti? Siirryin kuitenkin kiltisti luetteloon ja valitsin äidin numeron. Selitin pikaisesti äidille asian ja tökkäsin kännykän takaisin Jasonille.
Kaarroimme pihaan. Avasin turvävyön pikaisesti ja ponkaisin ulos autosta.
”Odota tässä, tulen pian.” – huikkasin vielä Jasonille.
Huomasin ulko-ovemme olevan raollaan. Äiti ei koskaan jättänyt ovea auki. Varsinkaan silloin kun isä oli työmatkalla.
”Äiti? Äiti?! Onko täällä ketään.” – huhuilin.
Vastausta ei kuulunut. Kävelin hiljaa ensin keittiöön ja sitten olohuoneeseen. Talo oli tyhjä. Samassa yläkerrassa lattia narahti. Jähmetyin paikalleni.
”Jason? Oletko se sinä?!” – huusin ja kävelin portaiden juureen.
En tosiaankaan ollut mikään kiljuva pikkutyttö. Halusin ottaa selvää mistä narahdus oli peräisin. Kävelin päättäväisesti oveni taakse. Narahdus kuului uudelleen. Otin oven vieressä olevalta pikkupöydältä äidin Thaimaasta tuoman minipatsaan käteeni ja riuhtaisin oven auki. Silmäni osuivat suoraan parvekkeen ovelle. Ovella seisoi poika. Pojalla oli mustat tiukat farkut ja valkoinen t-paita, jonka päällä oli musta nahkatakki. Nahkatakin huppu oli vedetty syvälle päähän. Jalassa hänellä oli mustat risat tennarit. Poika huomasi minut. Katsoin häntä suoraan silmiin. Hänellä oli pikimustat silmät. Minipatsas tipahti lattialle ja vieri sänkyni alle. Poika virnisti. Hän näytti tutulta, en vain tiedä miksi.
”Tuollako meinasit puolustautua?”- hän naurahti, kun seurasi katseellaan patsasta. Ääneni särähti kun huusin hänelle:
”Siis en minä.. tai siis se oli ensimmäinen asia minkä löysin ja miltä minun pitäisi puolustautua?” katsoin häntä vielä hetken ja jatkoin:
 ”Hei! Kuka helvetti sinä olet!? Mitä teet minun huoneessani?!”

Poika hymyili seksikkäästi ja katosi parvekkeen ovesta. Juoksin ovelle ja yritin etsiä katseellani häntä. Hän oli poissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti