#3

Olin aivan paniikissa. Kuka hän oli? Mitä hän teki huoneessani?

”Jason, Jason, JASON!”- karjuin juostessani portaita alas. Jalkani sotkeutuivat viimeisellä portaalla ja kompastuin. Kömmin ylös lattialta, vilkaisin yläkertaan ja lähdin vaeltamaan pitkin taloa, etsien äitiä. Olin juuri avaamassa äidin ja isän makuuhuoneen ovea, kun yläkerrasta kuului tömähdys. Minä hermostuin. Nyt saa riittää. Menin keittiöön, nappasin paistinpannun ja juoksin portaiden juureen. Kun lasken kolmeen, juoksen nopeasti  ylös huoneeseeni ja lyön pojalta tajun kankaalle. Yksi. Kaksi. Kolme. Nyt. Portaat ylös ja potkaisin oven auki, huoneessa ei ollutkaan hän. Kiljuin ja huidoin käsilläni kun sähähdin:

”Isä, mitä sinä oikein teet?! ”

”Samaa voisi kysyä sinulta” –Isä naurahti ja osoitti paistinpannua joka roikkui kädessäni.

”No ajattelin tässä lettuja ruveta paistamaan, mitäs luulet! Säikähdin kun joku täällä hiippailee yläkerrassa” –Sanoin ja loin vihaisen katseen häneen. Jatkoin:

”Eikö sinun pitänyt olla työmatkalla vielä loppuviikon? –Ihmettelin ja katseeni vaelteli huoneessa. Jokin oli pielessä. Lopulta katsoin isää, joka kaiveli vaaleanruskeaa salkkuaan. Isällä oli lyhyet mustat hiukset ja tummansiniset silmät. Hän oli hyvin ruskettunut. Olin perinyt isältäni hiukset, mustat ja paksut. Silmäni olivat äitini, vihreät kuin smaragdit. Isä nosti katseen ja hänen silmänsä loistivat:

”Sain vapaata, joten tulin etuajassa.” Nyökkäsin. Tunnistin tuon ilmeen, isä salasi jotakin.

Kuulin askeleet takanani ja tunnistin ne äidin omiksi. Äiti huhuili:

”Emilyy, kulta, laitoin laukun eteiseen et ole ottanut sitä, oletko huoneessasi?” Äiti raottaa ovea nähdäkseen huoneeseeni ja huomaa minut. ”Emily miksi kuppaat täällä?” Hän hiljenee huomatessaan isän ja katsoo häntä vieläkin kuin vastarakastunut ”James! Miten olet jo täällä?” Äiti kirmaa suoraan isän luokse, hyppää hänen syliinsä ja suukottaa. Isä halaa äitiä ja kuiskaa:

”Minulla oli ikävä sinua, Mary”
”Minullakin sinua James”

”Sain vapaata, joten tulin etuajassa”

Äiti irrottautui isän otteesta juuri sen verran että pystyi katsomaan häntä suoraan silmiin.

”Selvä, sehän on hienoa!” – Äiti hihkaisi. Ei voi olla totta. Miten äiti voi olla noin sinisilmäinen. Eikö hän huomaa, ettei tuo ollut koko totuus.

Äiti ja isä lähtivät alakertaa kohti, samalla höpöttäen säästä ja päivän ohjelmasta. Kuulin Jasonin vihaiset tööttäykset. Takaisin todellisuuteen.  Laukkuni odotti eteisessä. Riuhtaisin sen olalleni. Kun astuin ulos, tuuli pörrötti jo sotkuista nutturaani ja nosti vaarallisesti mekon helmaa. Se ei ollut paras vaihtoehto tänään. Jason näytti hermostuneelta, hän pyöritteli avaimia kädessään ja naputti sormellaan rattia. Tömähdin Bemarin istuimelle ja Jason kaasutti pihasta.

”Mikä voi kestää noin kauan? Olemme jo vartin myöhässä.” - Jason sanoi ja katsoi tiukasti tietä eteenpäin. Hän ajoi todella lujaa. Jason vaihtoi vaihteen. Katsoin hänen reittään, kun hän painoi kaasua. Käänsin pääni ja katsoin ikkunastani ulos.

”Minulla oli hiukan ylimääräisiä viivytyksiä” – sanoin.

”Millaisia?”

”Isä tuli kotiin”

”Eikö hänen pitänyt tulla myöhemmin?”

”Piti”

”Emily, onko kaikki hyvin? Jokin painaa sinua.” –Jason hidasti vauhtia, jotta voisi kääntää katseensa minuun. Hieroin käsivarttani. Käänsin katseeni Jasoniin ja otin päättäväisimmän ilmeeni.

”On, kaikki on hyvin.”

Kurkottauduin suutelemaan Jasonia hellästi. En aikonut kertoa Jasonille huoneessani olleesta pojasta. Halusin selvittää ensin mistä oli kyse. Ojensin kättäni ja käänsin radion päälle. Jason ojensi kättään ja tartuin siihen.

”Minä rakastan sinua”

”Minäkin sinua”