#6

Kiertelimme Ivyn kanssa kojuja, nauroimme ja pidimme hauskaa. Rakastin Ivyn kanssa olemista. Hän sai minut aina tuntemaan itseni tärkeäksi. Tivolissa tunsin olevani taas huoleton pikku Emily. Kirmasimme tivolissa kuin lapsena; kiljuimme vuoristoradassa ja söimme yliannostuksen hattaraa. Istuimme kioskin penkillä ja hihitimme vastaan tulijoille. Sitten tämä kaunis lapsuuden hetki särkyi. Kännykkä värisi laukussani, pala ilmestyi kurkkuuni. Se oli varmasti jason! Otin kännykän, mutta se lipsahti sormistani ja lensi näyttö edellä maahan. 
"Voi paska!" huusin. Kumarruin nostaakseni kännykän, mutta joku toinen ehti ensin.

Käsi ei ollut Jasonin, nostin katseeni pojan kasvoihin. 
"Sinä?" ihmettelin. Hän oli se tarkkuusheittokojun poika, joka antoi Ivylle numeronsa. Katsahdin Ivyyn ja virnistin. Poika noukki puhelimen ja nyrpisti otsaansa: 
"Näyttö meni rikki." 
"Eikai?" huokaisin. 
"Ei," Hän hymyili "Nimeni on Brandon." Hämmästyin pojan syvistä vihreistä silmistä, katsoin häntä venyvän hetken. Säpsähdin kun tunsin Ivyn pistävän katseen selässäni. Pudistin päätäni, oikaisin mekkoni ja istuin takaisin Ivyn viereen. Katsoimme poikaa ja odotimme sanoisiko hän jotain vai mitä hän aikoi. Brandon vain seisoi siinä ja katsoi minua virne kasvoillaan. Aloin miettiä oliko naamassani hattaraa. Pyyhkäisin nopeasti suutani. En viitsinyt kokeilla hiuksiani. Ivy luulisi, että flirttailen Brandonin kanssa. Olin jo valmis juoksemaan pois paikalta, kunnes Brandon vihdoin avasi suunsa: 
"Etkö halua kännykkääsi takaisin?" Tottakai se puhelin. Nousin ottamaan puhelimen Brandonin ojennetusta kädestä, mutta hän nosti sen ylemmäksi. 
"Brandon mitä hemmettiä?" 
"Pyydä kauniisti." 
"Jumalauta.. Saisinko?" 
"Puhelimen saat," hän tiputti sen käteeni. "Ja minulta voit saada muutakin." Brandon väläytti upean hymyn ja käveli tiehensä. Tilanne pöyristytti Ivyn puolesta, mutta minua myös kiinnosti. Sellainen minä olin. Pidin suorapuheisista miehistä.